The End

Maaliskuun neljäntenä valkenee se aamu, jona perhe Hotin amerikanmatka virallisesti tulee päätökseen. Aikalailla tasan kahden vuoden reissu tästä sitten lopulta kuitenkin tuli.

Myönnän olevani vähän haikein mielin tätä postausta kirjottessa, koska täällä olisi vielä vaikka ja mitä. Miljoonia juttuja nähtävänä ja koettavana. Amerikanjumalat ei kuitenkaan nyt oo ollu niin suotuistat, että tänne kannattais oikeen mitään suunnasta katottuna tällä hetkellä jäädä.

Kuten ehkä oon sivulauseessa tai parissa maininnut, työlupaa ei ole mulle edelleenkään saatu siitä huolimatta, että sen piti alunperin olla ihan läpihuutojuttu. Onnettomien sattumien ja itsestä riippumattomien sählinkien takia työn saaminen tässä maassa mulla veisi siis tuhottomasti lisää aikaa. Ja lisäksi Miolle hoitaja tai hoitopaikka täällä tulisi niin kalliiksi, että siinä pitäis sitte jo metsästää vähän kovemman luokan duuni. Kaikenkaikkiaan epävarmoja asioita sen osalta on niin paljon, että jätetään väliin tällä kertaa.
Oma osansa tässä päätöksessä on myös Peten duunikuvioilla, jotka ei ehkä enää ihan vastaa Peten rakkaudenhuutoihin sydänsilmin. Mitäpä siinä sitten enää lämmittelemään ku toinen on kert jo ihan over it.

Siitä huolimatta, että pikkusen harmittaa se miten tää homma on tullut päätökseen, on aivan helkkarin siistiä päästä takasin sinne missä kaikki mun maailman lemppareimmat ihmiset on. Mä oon nähny parina yönä painajaista, että me tullaan takas suomeen, eikä kellään mun kavereista enää oo semmosta Lauran mentävää aukkoa elämässään. Yhessä unessa kaikki mun kaverit on korvannu mut mun siskolla, ja kun mä soitan ni ne sanoo, ettei ne ees huomannu mun olevan poissa ku sisko on niin saman näkönen (eikä oo!!) HÄLYTYS! SANOKAA ET TE OOTTE SIELLÄ VIELÄ!? :D Pete tosin lohdutti, että ollaan siskon kanssa kuin yö ja päivä, että ei mua siskoon ihan päikseen voi vaihtaa. En oo ihan varma, että oliko tää vittuilua. Ihania ja lepposia me ollaan siskon kanssa molemmat.

Mulla on teille nyt ehkä viimosia kuvia meijän pian taakse jäävästä kotikadusta, jolla valehtelematta lähes aina paistaa aurinko. Sitä tulee ikävä.

Miolla on nykyään pakottava tarve juosta. 

Riippumatta alustasta tai kengistä, aina on täys vauhti päällä 

ja se kiihtyy vaan kunnes joku este yllättää. 

Eipä tässä sitten kai kummempia tällä kertaa. Ehkä mä vielä jonkun kerran kirjottelen tänne ennen the endiä. Voin esim. kertoa tarinan siitä miten muuttofirma yritti rahastaa meiltä kymppitonnin muutosta takas! Jessus. No ei kai täältä pitkä matka uida oo. Laitetaan Miolle kellukkeet.

Halit,
Lau

mikroaaltouuni

Koska mikroaaltouuni on niinkin tuore tuttavuus mun elämässä, että se on ollu kuviossa mukana noin aina, mä edelleen en helkkari soikoon (pahoittelut tästä ja tulevista ranskoista) pysty kommunikoimaan sen kanssa sujuvasti.

Mulla on kaiken järjen mukaan sormissa jonkunlainen mikronnäppäilyestymä, koska mä en kykene näppäilemään mikron kelloon kuin jonkun seuraavista ajoista: 00.18, 00.19 tai 01.00 ja sit on erityistilanteet, joissa mä saan aikaseks näpäiltyä jotain yli 10 min. mutta kaikki alle 10min on jotain näistä edellä mainituista.

Ensinnäki, miks helvetissä joko 18 tai 19 sekuntia? Ite näin nopeesti arvioin tässä, että esim. 18 sekuntia ja vaikka 32 sekuntia olis paremmat. Mut ilmeisesti nää on jotenki kovakoodattu muhun, eikä niitä saa vaihdettua.
Ongelman ydin piilee siinä, että juuri mikään ruoka ei ole näillä ajoilla valmis. Tai jollain näiden yhdistelmistä ehkä, mutta mulla on vielä semmonen astetta edistyneempi ääliojuttu tässä, että samalla mikrosessiolla en kykene käyttämään kuin yhtä samaa näistä ajoista. JA sit on vielä oikeen idioottiuden ylileveliä sen verran, että en myöskään ikinä muista keskeyttää sitä mikrotusta kesken, vaikka lähes aina minuutin näppäillessäni ajattelenkin, että "no mä otan ton karjalanpiirakan sit 20 sekunnin jälkeen ulos". Joo no en ota. En niinku ikinä oo ottanu.

Mä laitan tavarat sisään näppäilen helvetisti aikaa (sen minuutin) ja jään siihen päivystämään, että "no kyllä nyt tällä kertaa otan sitten ajoissa pois" ja hetken päästä löydän itseni vessasta lakkaamasta kynsiä kun kuulen mikron pahaenteisen piippauksen ja juoksen paikalle kuvitellen voivani mielettömällä spurttaamisella kääntää aikaa edes 20 sek taaksepäin.
Jumalauta nyt. Aikuinen ihminen. Ymmärrä. Ota opiksi.
No tuskin otan, mutta ens kerralla kun menetän hermot tohon helvetinkoneeseen, en tuu tänne avautumaan vaan heitän mikron tosta parvekkeelta. Perkeleen mikro. Ei tänään muuta.

Tai puolustuksekseni sanon, että olin jo eilen aatellu naputella kuulumisia, mutta koska en saanu aikaseks ja tänään en pysty ajattelemaan muuta ku mikron kusipäisyyttä ni palataan kuulumisiin vaikka sunnuntaina. Lupaan. Tässä tilityksestä hyvityksenä vielä kuvasarja, jossa kivasti kameran asetukset eri lähes joka kuvassa, enkä tajunnut tietenkään muokata. Tietenkään. Tietenkään.
Kuvat todisteena siitä, ettei mua aina oikeesti vituta.