Mulla on pakkausstressi. Lentostressi. Suomistressi. Ja pakkausstressi vielä kerran. Siis oikeesti. Minä ja Mio. 1,5 matkalaukkua 23kg/kpl ja 1kk. Ei täsmää. Miten kukaan pystyy pakkaamaan kahen ihmisen kuukauden tavarat yhteen täyskokoseen ja yhteen puolikkaaseen matkalaukkuun? Tai tilan puute ei oo niinkään ongelma, koska mulla on täällä armeijan käynyt tehopakkaaja taustajoukoissa, mutta ne perhanan kilot. Mä teen siskot ja laitan kenkiä mun takin taskuun, koska päällä olevaa takkia ei kukaan punnitse. Sisko tosin täytti taskut kirjoilla, mutta sama kai se. Hirveen monta paria kenkiä tarvii kuukaudeks kun ei tiedä yhtään millanen keli on ja millasia kenkäolotiloja on. Mut ei mulla mahu mukaan ku jokunen pari. JA SIT PITÄS PÄÄTTÄÄ ET MITKÄ? puuh. I quit.
Pakkaushuokailun lisäks me ollaan käyty ulkoilemassa ja kattelemassa uusia paikkoja. Yks kuvaamisen arvonen oli Oak Hill Cemetary, joka on kaunein näkemäni hautausmaa. Kuvat ei todellakaan kerro koko totuutta. Valitettavasti oltiin niinkin hyvin varustautuneita, että kaikki kuvat on iPhonelaatua taas kerran.
En tiiä missä oon käyny rymyymässä kun on polvet sontasena.
Tästä reissusta on jo viikko ainakin aikaa. Mä muistan tän päivän ärsyttävän hyvin siks, että just ennen tätä kävelyreissua kuulin uutisen, jossa jotenki kiteyty taas kaikki mitä mä tässä maassa inhoon. Ihan tässä meijän naapurissa, Georgetown Universityn kulmalla, oli keskellä kirkasta päivää puukotettu äiti ja 2 vuotias lapsi. Ihan huvikseen. Siis että mitä helvettiä?
Joka päivä uutisissa kerrotaan, että joku on ammuttu tai puukotettu tms. Ja ne on paikallisuutiset, ei mitkään koko maan uutiset. Ärsyttää. Siks mä en enää kato uutisia. Ihan ku se mitään auttais.
No mut nyt, ehkä tästä tyhmästä uutisesta johtuen, mä omistan pippurikaasun. Pete oli tilannu koko perheelle kaasuja kaiken varalle. Enää pitäs oppia kävelemään se kädessä, kun ei siitä muuten mitään hyötyä taida olla.
Huhhuh. Ihan itekki masennuin tästä bloggaamisesta nyt. :D No, jottei ihan niin ankeeks menis, mä voin kertoa, että me käytiin Mion kanssa uimassa Little Flippers- vauvauintiryhmässä. Se oli huippua. Vauvauinti tosin täällä taitaa olla vähän erilaista kun suomessa. Siellä hengailtiin altaassa ja laulettiin jotain vauvalauluja, joista mä en osannu yhtäkään. Ei siellä mitään sukellettu.
Meillä on ens viikosta alkaen kuukauden verran suomen vauvauintejakin edessä, joten on mihin verrata sit.
Mul oli kans nää söpöt mukana :D
Miolla on nimittäin kaks vaihdetta. Hiljaa ja täysii. Se on joko hyvällä tuulella ja korkeintaan kitisee vähän tai sit se karjuu aivan kurkku suorana. Ei mitään välimuotoja. Ei mitään sävyeroja. Täysii.
Miten siitä pitäs tunnistaa et mikä sitä vaivaa? :D Haluisko joku jakaa vinkkejä? Mä oon sen verran tosin selvittäny jo, että se karjuu tasan kahta asiaa. Nälkää ja väsyä. Mut ei mitään hajua esim. yöllä et kumpaa täällä karjutaan, kun ite pelkästä äänestä päätellen epäilisin, että Miolta vähintäänkin on joku leikkaamassa raajoja irti parhaillaan. Ihan pimee meininki. Siihen on kiva herätä yöllä.
ps. sen jälkeen kun viimeks keulin, että meillä nukutaan pitkään, muuttu ääni kellossa välittömästi. Nykyään me sit herätään kasin aikaan ja mä haluisin aamusin pikkuseks aikaa aina kuolla, et sais rauhassa levätä.
No mut, eipä tässä sen ihmeempiä. Me lähetään parin tunnin päästä kentälle ja kohti suomenmaata. Sitä ennen pitää enää tehdä noin 20 000 asiaa, joten nyt mä meen tekemään. Seuraavaan kuukauteen ei välttämättä kuulu kovin kummosia täällä, mut palataan viimestään maaliskuun puolella.
Halit,
Lau
